Mitä on valmentaminen

Tämä teksti tulee korvata tiedoilla sinusta tai yrityksestäsi Tämä teksti tulee korvata tiedoilla...

Read the article in English after the Finnish text.

Kutsun itseäni käsitetaiteilijaksi, koska taiteessani pelkän teosten esteettisen pinnan lisäksi on esillä monta samanarvoista asiaa kuten kaupallisuus, osallistuminen ja taiteilijan rooli.

Minusta tuli taiteilija New Yorkissa, Clyfford Stillin maalausten huoneessa Metropolitan-taidemuseossa vuonna 1989. Clyfford Stillin abstraktit väritilat ja maalauksen sisään rakennettu ”aika” iskivät suoraan sieluuni. Tapahtuneen jälkeen taidekäsitykseni ja kuvallisen ajattelun inspiraatiot ovat vaihdelleet mutta amerikkalaisen abstraktin expressionistin iskusta ei ole ollut paluuta.

Olen aina halunnut olla luokkani ääni ja maalata kansalle kuten Diego Rivera. Myös seinämaalausopintoni meksikolaisessa Esmeraldan koulussa (1990), jossa Rivera ja Frida Kahlo olivat aikanaan opettaneet, velvoittavat minua. Julkisen taiteen opettajani, María Teresa Romero Gamero, edustaa pitkää ja kunniakasta seinämaalarien oppipoikaketjua. Romero Gameron opettaja, Armando López Carmona, 80-luvulla kiinnostavan julkisen maalauksen monikulmaisuusajattelun isä, oli puolestaan David Alfaro Siqueirosin oppilas.

Ajattelen tänään (2024), että eräänlaisena synteesinä Clyfford Stillin tilallisuudesta ja henkisyydestä sekä meksikolaisten vallankumouksellisten taiteilijoiden  uskaltavasta yhteiskunnallisuudesta minuun on kasvanut syvä juuri, johon minun kuvallinen ajatteluni ja taidekäsitykseni on kiinnittynyt.  Olen kirjoittanut (1990) oman taiteellisen manifestini, jossa julistan tekemiseni tavoitetta ja tapaa toimia taiteilijana.

Teen taidetta manifestin ohjeella. Useimmiten teen kollaaseja, vien taidetta ihmisten ilmoille – kansan omaisuudeksi ja tulen taiteilijana kohdattavaksi.

Valkoiset posliinit

Minulta on kulunut luvattoman kauan löytää sopiva tekemisen muoto ja artefakti manifestin kohtaan, jossa puhutaan siitä, että taiteilijan pitää saada palkkaa työstään. Kolmekymmentä vuotta heitin ilmaan, että olen manifestissani ratkaissut sen miten kapitalistisessa yhteiskunnassa, voidaan toimia taiteilijan sosialististen arvojen mukaan. Ratkaisu löytyi valkoisista posliini esineistä. Ne eivät sattumalta tunnu elitistiseltä vaan ovat sitä tietoisesti koska pyrkivät rahasta taiteen palatseihin ja hienoston kokoelmiin.

On vaikea kuvailla sitä innostuksen määrää mitä olen kokenut löytäessäni taiteeseeni manifestin hengessä toimivan tavan myydä taidetta, joka ei ole myytävänä. Olen haltioissani, että valkoiset posliini esineet tulivat merkittävään osaan taidettani.

Valkoiset posliinit ovat tuttuja länsimaisessa taidehistoriassa. Esimerkiksi Marcel Duchampin (1887–1968) ready madet kuten ”La Fountain” – pisuaari laajensi meidän taidekäsitystä vuonna 1917.

Taiteessani valkoiset posliini-esineet viittaavat länsimaisen taiteen Object trouvé (ready made) perinteeseen, jolla myös haluttiin laajentaa taide-esineen merkitystä. Minä tarvitsin omaan taiteeseeni sopivan esineen, jonka voisin perustella ja jonka voisi myydä kuten kirjoittamassani manifestissa velvoitettiin.

Minun valkoiset posliiniesineet kantavat sen paikan nimeä missä kulloinkin asetun kollaasieni  kanssa esille ja missä vuosittainen manifestin mukainen performanssi tapahtuu. Porsliinit ja niihin liittyvät valokuvat ja tekstit sekä mahdollisesti videot ja ääniteokset ovat myytävänä eräänlaisena installaationa.

Käsitetaide

Käsitetaide, eli konseptualismi, on  tänään jo ehkä valtavirtainen taidesuuntaus, jossa taiteen keskiössä ei ole perinteinen taide-esine, kuten maalaus tai veistos, vaan taiteilijan esittämä ajatus tai käsite. Taiteilijat työskentelevät usein perinteisten taidemuotojen ulkopuolella ja valitsevat ilmaisulleen sopivimman muodon, kuten tekstin, valokuvan, performanssin tai installaation. Käsitetaiteen tärkeimpänä piirteenä on idean ensisijaisuus, mikä tekee siitä hyvin monimuotoista ja vapaata käyttää mitä tahansa materiaaleja ja metodeja. Lucy Lippard on todennut: "Ajatus on kone, joka luo taidetta," viitaten käsitetaiteen prosessiin, jossa ajatus on taideteoksen alku ja päämäärä.

Lucy Lippard on amerikkalainen taidekriitikko, kirjailija ja taidehistorioitsija, joka on tunnettu erityisesti käsitetaiteen ja feminismin tutkimuksesta. Hän on kirjoittanut useita keskeisiä teoksia taiteen historiasta, erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla, ja on ollut mukana monissa taideprojekteissa ja -näyttelyissä. Lainaus "Ajatus on kone, joka luo taidetta" ("The idea becomes a machine that makes the art.") on peräisin Lippardin teoksest "Six Years: The Dematerialization of the Art Object from 1966 to 1972,”, joka julkaistiin vuonna 1973. Teos käsittelee käsitetaiteen kehitystä ja sen vaikutusta taiteen maailmaan, korostaen ajatuksen merkitystä taideteoksen luomisessa.

I call myself a conceptual artist because, in my art, there are many equally important aspects on display besides just the aesthetic surface of the works, such as commercialism, participation, and the role of the artist.

I became an artist in New York, in the room with Clyfford Still’s paintings at the Metropolitan Museum of Art in 1989. Clyfford Still’s abstract color fields and the "time" embedded within the painting struck directly at my soul. After that experience, my understanding of art and visual thinking has shifted, but there has been no turning back from the impact of the American abstract expressionist.

I have always wanted to be the voice of my class and paint for the people, like Diego Rivera. My mural studies at Esmeralda School in Mexico (1990), where Rivera and Frida Kahlo once taught, also bind me to this responsibility. My teacher of public art, María Teresa Romero Gamero, represents a long and honorable chain of muralist apprentices. Romero Gamero’s teacher, Armando López Carmona, the father of a fascinating multi-angle thinking of public painting in the 1980s, was a student of David Alfaro Siqueiros.

Today (2024), I believe that, as a synthesis of Clyfford Still’s spatiality and spirituality and the daring social consciousness of Mexican revolutionary artists, a deep-rooted foundation has grown in me, which has become the anchor for my visual thinking and understanding of art. In 1990, I wrote my artistic manifesto, declaring the goal and method of my work as an artist.

I create art based on the principles of that manifesto. Most often, I make collages, bringing art into public spaces – turning it into the people’s property and making myself accessible as an artist.

White Porcelains

It has taken me an unacceptably long time to find the right form and artifact for the point in the manifesto that talks about how an artist must get paid for their work. For thirty years, I threw around the idea that my manifesto had solved how, in a capitalist society, one can operate according to socialist values as an artist. The solution was found in white porcelain objects. They don’t accidentally feel elitist but do so consciously because they seek to enter the palaces of art and the collections of the elite.

It's hard to describe the level of excitement I’ve experienced in discovering a way to sell art, following the spirit of the manifesto, that isn’t for sale. I am thrilled that white porcelain objects have become a significant part of my art.

White porcelains are familiar in Western art history. For example, Marcel Duchamp’s (1887–1968) ready-mades, like “La Fountain” – a urinal – expanded our understanding of art in 1917.

In my art, white porcelain objects reference the Western art tradition of *Object trouvé* (ready-made), which also aimed to broaden the meaning of an art object. I needed a suitable object for my art, one that I could justify and that could be sold as required in the manifesto I wrote.

My white porcelain objects carry the name of the place where I exhibit my collages and where the annual performance according to the manifesto takes place. The porcelains, along with related photographs, texts, and possibly video and audio works, are for sale as a kind of installation.

Conceptual Art

Conceptual art, or conceptualism, is today perhaps already a mainstream art movement, where the focus is not on the traditional art object, like a painting or sculpture, but on the idea or concept presented by the artist. Artists often work outside traditional art forms and choose the most suitable form for their expression, such as text, photography, performance, or installation. The most important characteristic of conceptual art is the primacy of the idea, which makes it highly diverse and free to use any materials and methods. Lucy Lippard has said, "The idea becomes a machine that makes the art," referring to the process in conceptual art where the idea is both the beginning and the end of the artwork.

Lucy Lippard is an American art critic, writer, and art historian known especially for her research on conceptual art and feminism. She has written several key works on art history, particularly in the 1960s and 1970s, and has participated in numerous art projects and exhibitions. The quote "The idea becomes a machine that makes the art" comes from Lippard’s book *Six Years: The Dematerialization of the Art Object from 1966 to 1972*, published in 1973. The book addresses the development of conceptual art and its impact on the art world, emphasizing the importance of the idea in creating a work of art.